Robottikiekko, totaalikiekko, punakone, betonipuolustus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta yhteistä niille on se, että nimitykset viittaavat voittavaan JYP-kiekkoiluun. Se seikka on saanut jotkut toimittajat ja heti perässä useat jääkiekkoa muutoin seuraavat takajaloilleen: JYP pelaa antijääkiekkoa, mikä tappaa lajista sen katsomisen intohimon.
Vai tappaako? Tiettävästi aika harva JYP-laseilla pelejä katsova yhtyy noihin mielipiteisiin, joten vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy. Täydelliseen objektiivisuuteen pyrkivää vastausta ei taida saada toimittajiltakaan. Päätellen siitä, että varsinaiset alan ammattilaiset eli jääkiekkovalmentajat tai pelaajat eivät ole tätä tarinaa
JYPin pelityylistä alulle saattaneet.
Taannoin sanomalehti Keskisuomalaisessa Hannu Aravirta ihmetteli suureen ääneen sitä, mistä väite JYPin pelaamasta antijääkiekosta on edes syntynyt. Hänen mukaansa jokainen joukkue pyrkii samanlaiseen kurinalaiseen ja liikkuvaan pelityyliin, missä pelaajat tietävät tarkalleen paikkansa ja tehtävänsä. Aravirran mukaan se on ihailtavaa – ei tylsää. Taustatukea ex-maajoukkueluotsin sanomalle antoi päävalmentaja Juha Pajuoja, joka totesi Ilveksen pyrkivän täsmälleen samaan. Pian tämän jälkeen Ässien Pekka Rautakallio ilmoitti pitävänsä suuresti JYPin pelityylistä. Porilaisten kiekkoilussa onkin paljon samaa.
Olisiko kuitenkin liian helppoa ohittaa koko vyyhti toteamalla, että kyse on kateellisten panettelusta? Ainahan voittava joukkue saa antipatiaa niskaansa. Se on inhimillistä: muita haluttaisi kyetä samaan, ja kun se ei
ole mahdollista, aletaan heittää puukkoja. Viimeksi JYP sai osakseen oman joukkueensa esityksiin turhautuneen Pelicansin Pasi Räsäsen epätoivoiset syytökset kahvakiekosta. Pelitavasta, mitä Jyväskylässä harrastettiin
siihen aikaan, kun takatukat olivat muodissa.
Keskustelupalstoja lukemalla yllättävän monet kirjoittajat tunnustavat suoraan olevansa kateellisia. Ottaa päähän seurata, miten oma joukkue rypee sijoilla ynnä muut, kun samaan aikaan yksi nousukas tulee ja jauhaa konemaisesti vieraspeleistä voitot kotiin. Asioihin suhtaudutaan enemmän tunteella kuin analyyttisella ajattelulla. Ei ole ihme, että omassa tehtävässään epäonnistunut valmentajakin saattaa joskus syyllistyä samaan.
Ei ole JYPin ongelma, jos kotijoukkue ei kykene tekemään enemmän maaleja kuin keskisuomalaiset.
Loppujen lopuksi vierasjoukkueen tehtävä ei ole viihdyttää katsojia. Ei ole JYPin ongelma, jos kotijoukkue ei kykene tekemään enemmän maaleja kuin keskisuomalaiset. Hurrikaanpaitojen omista kotiotteluista samanlaista
valitusta ei ole kuulunut, vaikka yksikään vieraileva joukkue ei ole tällä kaudella sieltä voittajana kotiin lähtenyt. Edes tuomareita ei ole pahemmin syytelty puolueellisuudesta.
Kuinka tulisi sitten suhtautua muihin kritisoiviin tahoihin? Lähtökohta on tietenkin se, että jokaisella on oikeus näkemykseensä ja toisaalta syytä on muistaa sekin, että jokainen kirjoittaa omista näkökulmistaan ja
motiiveistaan käsin. Yhdellä se saattaa olla halu herättää keskustelua, toisella ei ole tarkoituskaan olla objektiivinen, kolmas on vilpittömästi ja perustellen omalla kannallaan.
JYP pelaa tylsää jääkiekkoa, jos ottelun lopussa johtoasemassa puolustuksen kautta pelaaminen sellaiseksi lasketaan. Hurrikaanipaidat tappavat jääkiekosta hurlumhein, mikäli virheiden välttäminen sellaisen
aiheuttaa. On myös varmasti turhauttavaa seurata ottelua "väärältä puolelta", kun oma joukkue ei saa kiekkoa maaliin sitten millään. JYP pelaa toisin sanoen vääränlaista jääkiekkoa joidenkin mielestä. Mikä on sitten
oikeanlaista?
Mielenkiintoista on se, että samaan aikaan samaiset ihmiset kritisoivat, jos jollain toisella joukkueella kolisee omiin tavallista enemmän, jos voittoja ei tule, jos peli on ailahtelevaa ja niin edelleen. Joku asiantuntijana itseään pitävä saattaa kritisoida suu vaahdossa samanaikaisesti TPS:ää ja JYPiä – täysin päinvastaisista syistä. Ristiriitaista mielestäni. Mikä jääkiekon idea oikein on, ellei voiton tavoittelu? Eikö mielenkiinto synny juuri siitä? Mausteensa soppaan tietenkin tuovat näyttävät yksilösuoritukset ja muut draaman kaaret. Missähän kriitikot ovat olleet, jos eivät sellaisia ole havainneet?
Risto Dufvasta monet lajia seuraavat – eivät kuitenkaan valmentajat – toteavat samaa hengenvetoon, että hän on huippuvalmentaja ja antijääkiekon isä. Hetkinen, pysähdytäänpä tähän. Olisi ehkä mahdollista, että hän voisi
olla antijääkiekon isä olematta huippuvalmentaja, mutta miten yhtälö voi toimia samaan aikaan? Huippuvalmentaja käsitykseni mukaan tekee lajin eteen asioita oikein. Miten silloin voidaan puhua antijääkiekosta? Johtopäätös on: viisikkopuolustaminen kielletty! Pitäisikö tehdä uudet
jaot vai muutetaanko sääntöjä?
