Jatkoajan etusivulla komeili eilen illalla kaksi uutista:
Kai Suikkanen sai potkut – seura ei kommentoi syitä
Sami Karppiselle kenkää Hokista
Suikkasen erottaminen oli torstain kiistatta kiinnostavin kiekkouutinen. Se oli odottamaton uutispommi – vaikka kaikki tietävät venäläisen kiekkokulttuurin arvaamattomuuden. Muutamakin tappio voi johtaa valmentajan vaihtamiseen.
Mutta miksi hillityssä, ihmisläheisessä Suomessa erotetaan valmentajia yhtä tiuhaan kuin Venäjällä? Kotimaista kiekkokautta on tahkottu vasta puolitoista kuukautta, mutta jo kaksi SM-liigavalmentajaa ja yksi Mestis-valmentaja on erotettu kesken kauden.
Suomalaisen joukkueurheilun, etenkin jääkiekon, valmentajakeskeisyys on erityinen piirre.
Suomen kielessä on sana vastuuvalmentaja, joka on muille kielille tuntematon. Englanniksi head coach, ruotsiksi huvudtränare ja saksaksi cheftrainer. Suomessakin on sana päävalmentaja, mutta yhtä käytetty synonyymi on tehtävää paremmin kuvaava sana vastuuvalmentaja.
Miksi valmentaja kantaa vastuun? Miksi se ei ole toimitusjohtaja? Miksi se ei ole joukkueen koonnut urheilutoimenjohtaja tai pelaajakoordinaattori? Miksi se ei ole kapteeni? Miksi se ei ole ykköskentällinen tai maalivahti?
Viime kaudella kolme SM-liigavalmentajaa erotettiin. NHL:ssä erotettiin yhtä monta. Huomionarvoista on se, että NHL-seuroja on yli kaksi kertaa enemmän.
Vastuuvalmentaja on myyttinen hahmo suomalaisessa kiekkokulttuurissa. Kun TPS taapersi alkukaudella, henkilöityi koko Palloseura nimenomaan Heikki Leimeen. Eikä kehenkään muuhun. Leime oli se, jota media hiillosti. TPS:n kallispalkkaiset pelimiehet esitettiin uhreina, liigadebytantti Leime oli syntipukki.
Valmentajan vaihtaminen on epäilemättä epämiellyttävää, mutta tilastot osoittavat, että valmentajan vaihtaminen on useimmiten (75 prosentin todennäköisyydellä 2000-luvulla) kohottanut joukkueen voittoprosenttia SM-liigassa.
Onko valmentaja joukkueen menestyksen kannalta se merkittävin yksilö? Ei teoriassa, mutta koska valmentajasta on muovautunut Suomessa myyttinen hahmo, johon koko joukkue henkilöityy, vaikuttaa se henkisesti koko organisaatioon niin voimakkaasti, että mikäli valmentaja menettää uskottavuutensa, itseluottamuksensa ja muiden luottamuksen, ei kurssi enää käänny. Siksi valmentajan vaihtaminen kannattaa.
Valmentajien kannalta lohdullista on se, ettei erottaminen määrittele valmentajan arvoa. Hannu Aravirta on erotettu HIFK:sta ja viimeksi Jokereista, mutta hän on silti yksi Suomen arvostetuimmista ja menestyneimmistä valmentajista. JYPin menestysluotsi Risto Dufva erotettiin aikoinaan Kärpistä kesken pudotuspelien – 1. divisioonassa. Jukka Jalonen sai valmennusuransa alussa potkut Ilveksestä – tänä päivänä hän valmentaa Suomen A-maajoukkuetta.
Onko sitten väärin, että valmentaja erotetaan, mutta muita ei? Mielestäni ei. Se kuuluu kulttuuriin, ja kaikki tiedostavat pelin hengen. Vastuuvalmentajalla on urheilullinen tulosvastuu. Hänellä on pelikortit kädessään, hänellä on voima, mikäli hän ei käytä saamiaan korttejaan oikein, on hänen poistuttava pöydästä.
Mutta mielestäni silloin kun vastuuvalmentaja erotetaan, on myös apuvalmentajien erottava yhteisvastuullisuuden nimissä. On vastenmielistä, että erotetun vastuuvalmentajan apulainen ottaa hänen paikkansa. Luopioilla on mahdollisuus kääntyä päämiehiään vastaan – ja muuttua omaa etuaan tavoitteleviksi pyrkyreiksi. En tarkoita tällä lainkaan Riku-Petteri Lehtosta tai Pasi Räsästä, vaan kulttuuria yleisesti. Kura ei saisi koskaan kaatua yhden ihmisen niskaan, etenkin kun suomen kielessäkin on sana valmennusryhmä.
Kirjoittaja on espoolainen vapaa toimittaja.