Vaikka NHL:n pudotuspelit ovat jo täydessä käynnissä, on hyvä hetki muistella päättynyttä runkosarjaa. Jatkoajan toimittajat Eemeli Aho ja Aki-Petteri Pulkkinen kirjoittivat laajan yhteenvedon runkosarjan tapahtumista. Artikkelista selviää, kenelle mikäkin NHL:n runkosarjapalkinto kuuluisi, mitkä joukkueet saavat arvostusta ja ketkä suomalaispelaajat ansaitsevat huomiota kauden suorituksillaan − hyvässä ja pahassa.
Mistä tämä NHL-runkosarja muistetaan?
Aho: NHL-kausi 2023-24 muistetaan Arizona Coyotesin tällä erää viimeisenä kautena tarunhohtoisessa kiekkoliigassa. Ensi kaudella joukkue ei enää ole Coyotes, ja pelinsä se pelaa 1080 kilometriä pohjoisempana Salt Lake Cityn Delta Centerissä, joka toimii ensi kaudella sekä NHL-näyttämönä että Lauri Markkasen NBA-joukkue Utah Jazzin kotiareenana.
Utahissa kysyntää NHL-joukkueelle on, sillä joukkueen kausikorttijonossa on eri raporttien mukaan jo nyt reilusti yli kymmenen tuhatta innokasta. Kaikkiaan faneja Delta Centeriin tulisi mahtumaan NHL-otteluissa noin 17500.
Jälkiviisaana muutto oli odotettu, sillä Coyotes pelasi kaksi viimeisintä kauttaan keskiverron liigahallin kokoisessa Mullett Arenassa. Silti muutto tuli puskista, koska NHL:n komissaari Gary Bettman on jopa omakätisesti pelastanut Coyotesin pulasta pitääkseen sarjansa Arizonassa. Nyt kun Jazzinkin omistava miljardööri Ryan Smith ilmoittautui tosissaan halukkaaksi ostaa Coyotes, ei Bettman enää voinut tuota tilaisuutta ohittaa.
Nähtäväksi jää, koska Arizonassa päästään jälleen näkemään NHL-kiekkoa. Bettmanin tietäen se hetki tulee uuden hallin valmistuttua, joskus vuosien päästä koittamaan.
Pulkkinen: Helmikuun 18. päivänä New York Rangers marssitti jäälle Matthew Rempen ulkoilmaottelussa toista newyorkilaisjoukkuetta Islandersia vastaan. Rempe ehti olla jäällä vain muutamia sekunteja, kun hän oli jo nyrkkihippasilla Islandersin Matt Martinin kanssa. Tästä alkoi surkuhupaisa näytelmä, joka sai Pohjois-Amerikassa valtavasti mediahuomiota.
Rempe pelasi ensimmäisessä viidessä ottelussaan yhteensä 20.01. Esimerkiksi Mikko Rantasen peliaikakeskiarvo yhtä ottelua kohden on reilusti isompi. Tuon viiden ottelun aikana Rempe tappeli neljä kertaa. Ja myllyt sen kuin jatkuivat, kun viikot vierivät eteenpäin. Välillä Rempen elekielikin näytti siltä, että häntä ei enää kiinnostaisi riisua hanskoja, mutta minkäs teet, sitä niittää mitä kylvää.
Entiset NHL-pelaajat ja erityisesti entiset kovanaamat hypettivät tätä nuorukaista illasta ja klipistä toiseen. Aivovammoista viis. Järkälemäinen pelaaja pelasi ja tappeli välillä silmät lähes ummessa edellisissä otteluissa tulleista iskuista.
Runkosarjan paras joukkue
Pulkkinen: New York Rangershan se on, koska Manhattanin porukka voitti runkosarjan, mutta annetaan pysti kuitenkin Winnipeg Jetsille. NHL:n ainoa joukkue, joka päästi runkosarjassa alle 200 maalia (199). Kanadalaiset eivät notkahtaneet isosti oikeastaan missään kohtaa kautta. Kone jyskytti tasaisesti. Valinnassa painaa paljon myös se, että odotukset eivät olleet likimainkaan tätä luokkaa. Jets keräsi runkosarjassa komeat 110 pistettä, neljänneksi eniten.
Aho: Kun New York Rangers ilmoitti palkanneensa Peter Lavioletten päävalmentajakseen, pelkäsin joukkueen vaipuvan samaan tylsyyteen, kuin hänen aiempi joukkueensa Washington Capitals teki hänen viimeisten kausiensa aikana. Laviolette todisti epäilykset turhiksi, ja Rangers voitti runkosarjan. Voitto ei ollut ylivoimainen, sillä Dallas Stars keräsi vain pisteen vähemmän kuin Rangers. Arvostan kuitenkin niin suuresti Lavioletten nopeaa menestystä Manhattanilla, etten voi jättää palkintoa jakamatta heille.
Runkosarjan paras suomalaispelaaja
Aho: Vastaukseni voi olla tylsä, mutta valitsen silti Mikko Rantasen. Rantanen takoi runkosarjassa 104 tehopistettä, ja 15 pisteen kaula suomalaisten pistepörssissä toiseksi sijoittuneeseen Sebastian Ahoon on tietysti se näkyvin tekijä. Arvostan Rantasen suorituksessa, jo toista kautta putkeen sitä kuinka hän pitää tasonsa NHL-hyökkääjälle valtavan kuorman alla. Tällä kaudella Rantasen keskimääräinen peliaika ottelua kohden oli lähes 23 minuuttia. Äkkiseltään voisi luulla että taso heittelisi ja otteluita jäisi väliin, mutta niin ei teräsmies Rantasen kohdalla tapahdu. Kahden kauden aikana hän on missannut vain kaksi runkosarjaottelua.
Pulkkinen: Haluan nostaa tähän kenties pienen yllätysnimen: Arizona Coyotesin Matias Maccelli. Vaikka pistekeskiarvo putosi tulokaskaudesta, pelasi Maccelli mielestäni erinomaisen kauden olosuhteisiin nähden. Tamperelaista kohdeltiin läpi kauden hyvin erikoisesti. Hän pelasi tasaviisikoin ajoittain todellisten puukäsipelaajien kanssa, mutta oli silti joukkueensa kolmanneksi tehokkain pelaaja. Esimerkiksi häntä tehokkaammat Clayton Keller ja Nick Schmaltz pelasivat ykkösylivoimaa ja selvästi taitavampien pelaajien kanssa. Maccelli teki kauden aikana 12 ylivoimapistettä, Schmaltz 21 ja Keller 30. Aika iso ero. Jos ylivoimapisteet jätetään laskuista, Keller nakutti vain pisteen enemmän kuin Maccelli.
Runkosarjan suomalainen pettymyspelaaja
Pulkkinen: Ville Husso. Loukkaantumiset vesittivät valitettavasti suomalaisvahdin koko kauden. Karmeasta epäonnesta huolimatta Husso ei vakuuttanut alkukaudellakaan ollessaan pelikuntoinen. Vain 19 ottelua tällä kaudella pelanneen maalivahdin tilastot runkosarjasta ovat karut: torjuntaprosenttii 89,2 ja päästettyjen maalien keskiarvo 3.55. Husso jäi käytännössä kaikissa edistyneissä tilastoissa jalkoihin Detroit Red Wingsin maalivahtiosastolla. Toivottavasti Husso saa parsittua itsensä kasaan ja pelaa ensi kaudella vahvan sesongin.
Aho: Tämän kauden Buffalo Sabresia, Detroit Red Wingsiä ja Ottawa Senatorsia yhdistää monikin tekijä. Jokaisesta löytyy suomalainen maalivahti, ja jokainen joukkue jäi varovaisista ennakko-odotuksista huolimatta rannalle kevään peleistä. Ukko-Pekka Luukkonen ylitti odotukset, mutta Husso ja Joonas Korpisalo sukelsivat isosti.
Isoimmaksi pettymykseksi nimeänkin Korpisalon. 29-vuotias porilainen pelasi vuosi sitten lupaavan kevään Los Angeles Kingsissä ja ansaitsi lähtökohtaisen ykkösveskarin paikan ja -sopimuksen Senatorsiin. Korpisalo ei onnistunut lunastamaan suuren sopimuksensa tuomia odotuksia uudessa kotikaupungissaan, ja oli lähes kaikissa tilastoissa yksi NHL:n huonoimpia maalivahteja. Potentiaalin yläraja on korkealla, mutta toistaiseksi Senatorsin puolustuksen takana huippua on ollut mahdotonta tavoitella. Olkoon puolustus kuinka huono, jotain pitäisi silti pystyä saamaan kiinni.
Runkosarjan pettymysjoukkue
Aho: Kovalla hypellä viime vuoden pudotuspeleissä pärjännyt ja tuolloin hallitsevana mestarina pelanneen Colorado Avalanchen ensimmäisellä kierroksella pudottanut Seattle Kraken oli tällä kaudella unettavan tuhnu joukkue. Dave Hakstolin luotsaama joukkue näytti kaudella vaipuvan samaan keskinkertaisuuden alhoon, kuin Hakstolin luotsaama Philadelphia Flyers muutamia vuosia sitten. Mikäli ensi kauden ensimmäinen neljännes ei muutosta otteisiin tuo, on Hakstol tulisilla hiilillä.
Pulkkinen: Ottawa Senatorsin piti kamppailla Buffalo Sabersin ja Detroit Red Wingsin Atlantin divisioonan viimeisestä pudotuspelipaikasta, mutta senaattorit jäivät tästä kelkasta jo varhaisessa vaiheessa. Paperillahan Ottawan joukkueessa ei ole mitään vikaa. Siellä on sopiva sekoitus kokemusta ja nuoria nousukkaita, mutta jostain kiikastaa ja pahasti. Teki Senators kaudella myös hyvän liikkeen: Se irtisanoi päävalmentaja D.J Smithin.
Jack Adams Award − vuoden valmentaja
Pulkkinen: Ehdottaisin tähän kategoriaan Boston Bruinsin Jim Montgomerya. Bostonin seurakulttuuri tiedetään: Voittaminen kuuluu bostonialiaseen DNA:han, mutta on nostettava hattua, miten Montgomery on saanut Bruinsin rosterin pelaamaan. Bruinsin sentteriosasto oli ennen kautta kenties kiekkomaailman puhutuin. Lähtökohtaisesti kahta kärkisentterin tonttia hoitelisivat Charlie Coyle ja Pavel Zacha – ei mikään ihannetilanne. Molemmat olivat kirjoittamattomia kortteja huippujoukkueen kärkisentterin tontilla. Silti Montgomery loi kollektiivin, joka jyskytti tasaisesti läpi kauden.
Aho: Vaikka aiemmin kehuin Rangersin Lavioletten maasta taivaaseen, Vancouver Canucksin konferenssivoittoon luotsannut Rick Tocchet ansaitsee tämän tunnustuksen. Harva uskoi Canucksiin ennen kauden alkua, ja itsekin povasin joukkueen jäävän kevään peleistä rannalle. Menestys oli siis odotettua huomattavasti parempaa, ja lisäksi Tocchetin vauhdikas pystysuunnan jääkiekko miellyttää omaa kiekkosilmää sen verran, että sille on mukava antaa tunnustusta. Lisäksi myös Tocchetin kohdalla arvostan sitä, kuinka nopeasti hän on saanut joukkueensa omaksumaan uuden pelitavan.
Frank J. Selke Trophy − paras puolustava hyökkääjä
Aho ja Pulkkinen: Aleksander Barkov. Florida Panthersin suomalaiskapteeni pelasi runkosarjassa 73 ottelua, joissa syntyivät tehopisteet 23+57. Komeat 80 tehopistettä ja karvan verran yli piste per peli -tahti olivat jopa pettymys NHL:n seuraajille. Tämä kertoo Barkovin tasosta. Samalla Barkov kirjasi teholukeman +33.
Tasaviisikoin Barkovin suorittaminen on äärimmäisen vakuuttavaa. Barkovin ollessa jäällä Panthers on hallinnut peliä Moneypuck-sivuton mukaan lähes 70 prosenttisesti. Lukema on NHL:n paras. Tehokas pelaaminen suhteutettuna siihen, että Barkov pelaa paljon vastustajan parhaita yksilöitä vastaan, tekee suomalaissentteristä selvän voittajan parhaan puolustavan hyökkääjän palkinnon saajaksi.
Esimerkiksi Barkov pelasi runkosarjassa kaksi ottelua Colorado Avalanchea vastaan, ja Barkov pelasi valtaosan vaihdoistaan Nathan MacKinnonin kuumaa ketjua vastaan. Kahdessa ottelussa tamperelainen latoi pöytään pisteet 1+6.
Barkov tilastoi runkosarjassa sivuston mukaan 61 kiekonriistoa, mikä on NHL:n kärkipäätä yli 800 minuuttia pelanneista pelaajista kaikki tilanteet huomioon ottaen. Aloitusprosentti tämän kauden runkosarjassa oli kova 57,3.
Calder Memorial Trophy − paras tulokas
Aho ja Pulkkinen: Eiköhän kohuttu supertulokas Connor Bedard tämän voita. Vaikka esimerkiksi Minnesotan sensaatiopuolustaja Brock Faber pelasi hienon kauden, jäi hänkin Bedardista kauas tulokkaiden pistepörssissä. Faber on pakki, mutta se on nyt toissijaista.
Tämä yhä 18-vuotias jääkiekon kultakimpale iski tulokaskaudellaan 68 ottelussa 61 tehopistettä, mikä on jo itsessään kova saldo tulokkaalle. Ihmepojan valintaa puoltaa entisestään se, että hän oli käytännössä ainoa tulokas, joka oli joukkueensa tärkein pelaaja hyökkäyssuuntaan. Faberilla oli tukenaan kokenutta kaartia ja tähtiloistoa, samoin Arizona Coyotesin Logan Cooleylla ja New Jersey Devilsin Luke Hughesilla. Bedard kannatteli heikon Chicago Blackhawksin miehistöä läpi kauden.
Bedard voitti tulokkaiden pistepörssin 14 pisteen erolla Hughesiin ja Faberiin. Lähin hyökkääjä, Cooley jäi Bedardista 17 pisteen päähän.
Vezina Trophy − paras maalivahti
Aho ja Pulkkinen: Tämä on helppo. Connor Hellebuyck on pelaaja, jota ilman Winnipeg Jets olisi kuin varjo itsestään. 37 voittoa, päästettyjen maalien keskiarvo 2.39 ja torjuntaprosentti 92,1. Vaikka perustilastotkin ovat loistavat, Hellebuyckin merkitys joukkueelleen löytyy syvemmältä tilastoista. Maaliodottaman mukaan Hellebuyckin olisi pitänyt 60 pelaamassaan ottelussa päästää selkänsä taakse noin 175 maalia (2.92 ottelua kohden), mutta verkkoon tiensä löysi vain 142 maalia. Se on yli 33 maalia vähemmän kuin odottama.
Mikäli Hellebuyck olisi päästänyt vaikkapa juuri nuo 33 maalia enemmän taakseen ja hävinnyt nipun yhden maalin pelejä, ei Jets olisi välttämättä edes pudotuspelijoukkue. Nyt se voitti divisioonansa.
Hellebuyck pelasi kaikista NHL-maalivahdeista kolmanneksi eniten, eikä jenkkivahdin kovassa vireessä olla nähty notkahduksia siitä huolimatta. Erinomainen maalivahtityöskentely takaa kenttäpelaajille työrauhan. Tämä toimii toki myös toisin päin, mutta Hellebuyckin huippukautta ei voi sivuuttaa
James Norris Memorial Trophy − paras puolustaja
Aho: Kun puhutaan puolustajasta, kannattaa katsastaa pelaajia kahdelta eri kantilta. Pisteet ratkaisevat paljon, mutta puolustuspeli on mielestäni yhtä tärkeä elementti Norrista jaettaessa. Siksi jaankin kuvitteellisen pystin sveitsiläiselle linkkuveitselle, Nashville Predatorsin Roman Josille. Puolustajien pistepörssissä mies sijoittui "vasta" kolmanneksi, mutta kokonaisvaltainen taso sekä merkitys omalle joukkueelleen on NHL-puolustajista omalla tasollaan.
Pulkkinen: Haluaisin nähdä Josin saavan tämän pystin, mutta jaetaan se sille, joka sen todellisuudessakin todennäköisesti saa eli Quinn Hughesille. Hughes on pelannut tällä kaudella laadukkaasti myös puolustussuuntaan, vaikka ei hän millään tavalla ole Josin tasolla tällä osa-alueella. Kun Hughes on jäällä, Vancouver hallitsee kiekkoa ja pelin kulkua isossa kuvassa. Hughes pelaa niin sanotusti "voittavaa kiekkoa". Hughes on edistyneissä tilastoissa koko NHL:n eliittiä mitä tulee hyökkäyspelaamiseen. Ja koska pystiä on viime vuosina jaettu pitkälti hyökkäysansioiden mukaan, on linjakasta jatkaa samalla tematiikalla.
Ted Lindsay Award − paras pelaaja
Pulkkinen: Connor McDavid on edelleen NHL:n paras pelaaja. Puhutaan pettymyksestä, koska hän ei voittanut pistepörssiä. Se kertoo kaiken oleellisen. Kuinka monen pelaajan kohdalla historiassa on voitu sanoa, että on ihme tai pettymys, jos pistepörssin voittoa ei tule? Wayne Gretzky ja Mario Lemieux? Muita?
Tämä multitalentti tekee kaiken. McDavidia on syytetty vuosien saatossa siitä, että hän ei puolusta, mutta hän on kehittynyt siinäkin huimasti. Hänen puolustamisensa tosin ei ole niin perinteistä ja näkyvää kuin mihin on totuttu. McDavid ei puolusta lassekukkosmaisesti vaan miroheiskasmaisesti.
Aho: Mitä olisikaan Tampa Bay Lightning ilman joukkueen kapellimestari Nikita Kutšerovia? Todennäköisesti pudotuspeleistä rannalle jäänyt joukkue, jolla olisi suuria ongelmia maalintekonsa ja ylivoimapelinsä kanssa. Kutšerovin eleetön dominointi tuotti yhteensä 144 pistettä, joista tasan sata oli syöttöpisteitä. Kutšerov vastasi NHL:n pistepörssin voiton lisäksi myös sarjan suurimmasta ylivoimapisteiden saaliista (54 ylivoimapistettä).
Itselleen valehtelematta voi sanoa, että Lightningin sarjan paras ylivoima sekä koko joukkueen menestys on täysin riippuvainen Kutšerovin suorituksista.
Hart Memorial Trophy − arvokkain pelaaja
Aho: Connor Hellebuyck. Perustelut ylempänä.
Pulkkinen: Arvokkain pelaaja omalle joukkueelleen on heittämällä Kutšerov. Pistepörssin voittaja raahasi lähes omakätisesti kapean ja loukkaantumisista kärsineen joukkueen pudotuspeleihin ja voitti sisäisen pistepörssin jättimäisellä erolla toiseksi tulleeseen Brayden Pointiin. Ei kahta sanaa.